onnistunut perätilasynnytys

Mainitsen heti alkuun, että synnytys oli hyvä, jopa ihana kokemus. On ihanaa päästä kertomaan täällä blogissa onnistuneesta perätilasynnytyksestä.

Suurin osa tutuistani kauhisteli etukäteen, kun kuulivat, että synnytän perätilassa olevan vauvan alateitse. Toki tämä tilanne aiheutti myös minulle itsellenikin ajoittaisia pelonsekaisia tunteita. Perätilasynnytystä kohtaan on liikkeellä paljon vääriä uskomuksia, kuten että ensisynnyttäjä ei voisi synnyttää alateitse. Tai, että perätilasynnytys olisi kovin erilainen kuin normaali alatiesynnytys.

Tässä vaiheessa on hyvä muistuttaa, että ennen kuin pääsin synnyttämään perätilassa olevan vauvan kävin magneettikuvauksessa Lastenklinikalla. Magneettikuvilla varmistettiin, että lantioni neljä eri mittaa ovat riittävät sille, että vauva mahtuu sieltä tulemaan. Neljästä mitasta yksi mitta oli 4mm alle suosituksen, mutta toinen mitta oli jopa 1cm yli suosituksen, joten lääkärit katsoivat, että alatiesynnytys on mahdollinen. Lisäksi kävin Kätilöopistolla rv 39 ylimääräisessä ultrassa, jossa katsottiin, että vauva ei ole kasvanut liian isoksi alatiesynnytystä ajatellen.

Raskausviikolle 41+0 minulle oli sitten varattu aamulle aika synnytyksen käynnistykseen Kätilöopistolle osastolle 4, eli viime viikon keskiviikolle. Lääkärintarkistuksessa selvisi, että kropassani ei ollut tapahtunut paljoakaan synnytysvalmisteluita. Lääkäri ultrasi vielä kertalleen Eevan asennon ja koon. Tämän jälkeen emättimen pohjukkaan asetettiin Misoprostoli-tabletti. Lääkkeen vaikutusta odoteltiin neljä tuntia ja vauvan sykkeitä seurattiin ennen ja jälkeen lääkkkeen oton. En tuntenut minkäänlaisia supistuksia tai kipuja. Odottelu ja kuvitelma siitä, että mitään ei tapahtunut ärsytti ja turhautti minun kaltaista ihmistä. Olin jotenkin kuvitellut, että käynnistetty synnytys oli nopea juttu ja tapaisin jo samana päivänä vauvani, mutta kätilöt hillitsivät minua kertomalla, että käynnistykseen saattaa mennä aikaa jopa 3 vuorokautta.
Ensimmäisen tabletin jälkeen lääkäri yritti laittaa minulle ballongin siinä onnistumatta ja syytti minua siitä, että vartaloni oli liian lihaksikas ja laittaa vastaan ballongille. Lääkäri määräsi sitten otettavaksi isomman annoksen tablettia suun kautta. Ballongin laittaminen oli ikävin kokemus kättärillä ja olin ihan valmis luovuttamaan koko jutun. Onneksi lääkärien työvuoro vaihtui ja iltavuoroon tuli miellyttävämpi lääkäri, joka tutki illalla klo 20 aikoihin mitä lääkkeet olivat saaneet aikaiseksi. Edistystä oli tapahtunut sen verran, että lääkärit päättivät että kiirastorstain aamuna käynnistystä jatkettaisiin kalvojen puhkaisulla. Jäin osastolle yöksi ja mies passitettiin kotiin nukkumaan. Ajatus siitä, että aamulla päästäisiin tositoimiin ja saisin nukkua pitkät yöunet ennen sitä, kuulosti täydelliseltä.

Toisin sitten kävikin. Ehdin sammuttamaan valot ja laittamaan pään tyynyyn, kun tunsin poksahduksen ja kosteuden. Lapsivedet menivät. Uskomatonta. Luonnollisesti. Soitin kellolla kätilön paikalle. Hän tarkisti, että vauva on laskeutunut sen verran, että pystyin liikkumaan eikä ollut pelkoa siitä, että napanuora luiskahtaisi ulos. Soitin miehelleni, että kannattaa varautua siihen, että yöunet jäävät lyhyiksi.

Heti lapsiveden menon jälkeen alkoivat supistukset. Ja ne sattuivat. Ja niitä tuli useasti. Aina kun supistukset tulivat kirosin kuin lappalainen. Hävetti, sillä huoneessa ollut toinen tuleva äiti osasi ottaa omat supistuksensa paljon rauhallisemmin vastaan. Yritin muistella pilates tunnilla oppimaani hengitystekniikka, mutta kiroilusta tuntui olevan enemmän apua. Lähdin liikkeelle osastolla ja aina kun supistukset tulivat nojailin käytävien seiniin ja kiroilin. Supistusten mentyä muutuin takaisin rauhalliseksi lempeäksi minuksi.
Kätilö vinkkasi, että lämmin suihku voisi auttaa. Onneksi menin suihkuun, sillä kivut helpottuivat suunnattomasti. Istuin suihkun alla lähes tunnin ja kadotin totaalisesti ajantajun.

Yöllä kello 2 aikoihin siirryin synnytyssaliin. Lapsiveden menosta oli siihen mennessä kulunut reilu kolme tuntia. Kätilöni synnytyssalissa oli kokenut ammattilainen, mikä oli onni, sillä olin pelännyt, että jos työvuorossa onkin sellainen kätilö, jolla ei ole kokemusta perätilasynnytyksistä.
Soitin miehelleni, että nyt voisit ruveta tulemaan. Vartin päästä mieheni olikin jo synnytyssalissa - eipä ollut öisessä Helsingissä hirveästi liikennettä.

Kätilö huomasi, että kipuni olivat jo melkoiset. Asteikolla 1-10 arvioin kipujeni olevan 8. Kätilö suositteli minulle epiduraalia, johon suostuin ehdottomasti. Olin tuolloin 4cm auki. Olin jotenkin kuvitellut, että epiduraalin voi saada vasta myöhemmin kun synnytys on edennyt pidemmälle.  Mikä muutos epiduraalista seurasikaan. Kaikki kivut katosivat, siis kaikki. Nukuin klo 3-5 välisen ajan. Herättyäni päikkäreiltä olin jo kokonaan auki eli omat supistukseni olivat tehneet hyvää työtä, vaikka en ollut tuntenut laisinkaan kipua. Odottelimme tunnin ajan, että epiduraalin vaikutus laantuisi hieman ja rupesin tuntemaan paineen tunteen aina kun supistukset tulivat.

Kello 6 aamulla sain ruveta ponnistamaan. En tuntenut kipua, ainoastaan paineen tunteen kun piti ponnistaa. Kätilö ohjasi ammattimaisesti ja opin pian mitä ponnistaessa pitää tehdä. Ponnistusasento perätilasynnytyksessä on puoli-istuva. Kätilö halusi rauhoittaa tilanteen mahdollisimman pitkään ja kutsui lääkärit ja toisen kätilön huoneeseen vasta siinä vaiheessa kuin peppu jo melkein näkyi, eli noin klo 6.15.

Itselläni iski jossain vaiheessa epätoivo. Ilmeisesti aika yleistä ponnistusvaiheessa. Mieheni kertoi jälkeen päin, että lääkäritkin olivat jo melko valmiita menemään sektioon, onneksi kätilöt tiesivät mitä ovat tekemässä.
Kätilöt ottivat ohjat käteen. He kertoivat minulle missä mennään, kannustivat ja tsemppasivat. Sain koottuani itseni lyhyen epätoivon jälkeen nopeasti. Toinen kätilö repi minua yöpaidan kaula-aukosta. Työnsin jaloilla kätilöitä vastaan. Toinen kätilö painoi masuni yläpuolelta Eevalle vauhtia. Jossain vaiheessa minulle tehtiin episiotomia.  Miten voimaannuttavaa olikaan kuulla, että peppu on jo ulkona. Ja kaikki on nyt minusta kiinni ja minun ponnistuksista, että pian Eeva on sylissämme. Minuun ei sattunut. Ponnistusvaihe meni lopulta nopeasti. Klo 6.32 Eevamme syntyi ja hänet vietiin kiireesti saamaan lisähappea ja ylipainehoitoa. Olin tietysti järkyttynyt, että onko kaikki hyvin rakkaallani, mutta pian tultiin kertomaan, että vauva itkee ja hengittää itse ja isä pääsi katsomaan Eevaa.

Noin viiden minuutin kuluttua synnytyksestä tyttärelläni ja minulla oli ensikohtaaminen. Pienet suloiset silmät tapittivat minua ihmeissään. Siinä rintani päällä elämäni rakkaus inisi vienolla ääneellään ja minä itkin onnesta.

Siitä hetkestä lähtien oli vaan me. Imetin ensi kertaa. Isä kylvetti varmoinottein tyttärensä. Eeva punnittiin. Eeva pääsi ihokontaktiin isän rinnalle. Syötiin rauhassa aamiainen synnytyssalissa. Tunnit synnytyssalissa olivat ihania ja rauhallisia.

Nyt lähes viikko synnytyksen jälkeen vointini on erinomainen ja olen toipunut synnytyksestä todella hyvin. Keskiviikosta lähtien istuminen ja käveleminen ei ole tuntunut enää laisinkaan pahalta. Ja mikä parasta, pystyn täysillä yhdessä lapsen isän kanssa hoitamaan rakasta esikoistamme.

Toivottavasti jutusta on apua ja kannustusta sellaisille äideille, jotka painiskelevat sen päätöksen kanssa, että valitsevatko perätilasynnytyksen vai sektion. Näin jälkeen päin on toki helppo itse sanoa, että olen onnellinen, että tein oikean päätöksen valitessani alatiesynnytyksen.